Maailman laiskin kirjoittaja ilmoittautuu jälleen! En yhtään tajua mihin aika menee. Päivät vaan hujahtaa ohi ja tuntuu etten saa mitään aikaan. Kämppä menee kokoajan parempaan suuntaan. Sängynkin sain vihdoin! Tosin tällä hetkellä sotku on aika kiitettävä kun Iida tuli pääsiäiseksi Seinäjoelta kyläilemään. Kappaakaan en ole saanut paikalleen, koska tuolinkaan kanssa ei meinaa yltää kuin juuri ja juuri varvistamalla. Pitkää apuria kaivataan!
Pikakuulumisia muuten: olen tyttöjeniltaillut, ollut töissä, syönyt hyvin pääsiäisruokaa, hengaillut siskon kanssa, laittanut kämppää kuntoon, juhlinut, opiskellut VAKAVA:aan ja yleisesti kriiseillyt elämää. Onnistuin myös kahlaamaan hullarit läpi ostamatta yhtään karkkia! Ostan Hulluilta päiviltä AINA irtsareita, mutta nyt onnistuin välttämään sen.
Koska kamera on toimittanut virkaansa pölynkerääjänä edelleen hyvin intohimoisesti, on tarjolla jälleen täytekuvia puhelimesta. Lupaan että ensi kertaan mennessä kamera on päässyt käyttöön!
Tunnepuolella on aivan rehellisesti sanottuna ollut aika vaikeaa. Olen aina ollut huono olemaan itsekseni ja tekemään asioita yksin. Nyt on siis korkea aika (pakosta) opetella. Tottakai kaikki tarvitsevat välillä omaa aikaa, mutta se on kivaa n. pari tuntia ja sitten iskee jo orpo olo. Olen ollut sinkku viimeksi 17-vuotiaana ja silloinkin aika lyhyen aikaa, eli on ollut vähän vaikeaa tajuta, että nyt sitä oikeasti ollaan yksin. Tai on minulla tietysti ihania ystäviä (rakkaita olette kaikki <3), mutta eihän se ole sama.
Mutta niinkuin Stellan Aamun kuiskaus biisissä lauletaan (tsekkaa otsikko), se on itsestä paljon kiinni miten tästä päästään eteenpäin. Lusmuilu saa nyt riittää, ja aijon ottaa aikaansaavan asenteen. Tehdä asioita ihan tekemisen vuoksi, vaikka väkisin jos ei kiinnosta. Jos jää paikalleen niin uppoaa, just keep swimming, niinkuin Dori sanoo, Disney friikki iskee jälleen! Nyt on vähän vaikeampaa, mutta ei se helpota yhtään jos en tee asialle mitään. Tiedän, että kun vaikea osio on selätetty, jatkan elämääni itsenäisempänä ja vahvempana kuin koskaan. Vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin voi joko jäädä vellomaan, tai ne voi ottaa haasteena ja kasvaa ihmisenä niitä ratkoessa. Olen vakaasti päättänyt siirtyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Eli onko ollut vaikeaa? Kyllä. Tunnenko itseni yksinäiseksi? Kyllä. Olenko ollut surullinen ja alakuloinen? Todellakin. Oliko tämä siis oikea päätös? Aivan varmasti oli. Olenko antanut kaiken ikävän silti vaikuttaa negatiivisesti ja hidastavasti? Valitettavasti olen, mutta se loppuu nyt. Helppoa se ei ole, ja saatan tarvita aikaa ennen kuin voin taas puksuttaa täysillä, mutta ainakin olen lähdössä oikeaan suuntaan.
