Kun talvi alkoi masentaa:

Pään painan ruohikolle ja oion jalkojain. En jaksa pohdiskella, mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä, mä päivän kultaan jään. Mä tunnen kaikki tuoksut ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen, voi ottaa jättää paikoilleen tai olla niin kuin luonnostaan ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään, on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

Hirveä kaipaus jo kesää. Kesäkuvien selailu ei hirveästi auta asiaa. Ei jaksaisi millään odottaa. Sillon saa tietää pääsinkö tällä kertaa kouluun. Pääsen mahdollisesti tekemään päiväpuolellakin töitä. Ja kaikki muut ilmeiset syyt miksi kesä vaan on parasta aikaa vuodessa. Ja tällä kertaa pääsen viettämään enemmänkin aikaa Tiinankin kanssa, jonka aikatauluja ei intti enää rajoita. 

Runo on Tove Janssonin Muumipeikon juhannusruno.